POIKA JA KOIRA

Heinikkoisen pellon poikki juoksi poika joen rantaan. 

Tuli perässä koira, molempien jäljet jäivät rannan pehmeään santaan. 

Poika tiesi on löytänyt ystävän, joka ei koskaan käännä selkää.

Sellaisen ystävän menettämistä jokainen joskus pelkää.

 

Oli kesä. Poika ja koira uivat joella jokainen päivä.

Satoi tai paistoi, joen virtaa ihailemaan jäivät.

He istuivat rannalla, koira pojan kyljessä, häntä vain heilui.

Katsoivat, kuinka kauniina joutsenpari joessa kellui.

 

Tuon kesän hetket kultaiset tulee poika muistamaan aina.

Menetettyä koiraa suree nyt ja huomaa: aika on laina.

Hän yksin joella istuu, katsoo pyörrettä kiven kupeessa

surusilmin, kyynel poskellaan illan tummuessa.

 

Surusta kuinka nyt nousta voi, kullata muistot kalliit?

Ajan virrassa toiset kun ilakoi, juoksee kuin metsäkauriit.

Hän pää painuksissa kulkee nyt, askel on lyhyt ja raskas.

Surun silmistään pyyhkii pois, kun huomaa: perhe on vastass’.

 

Aika kuluu. Synkkyys haalistuu, tulee pituutta askeliinsa.

Ajan pyörteeseen hänkin ajautui, sai kultareunuksen muistoihinsa.

Vielä joella kulkee ja hymyilee, muistot nuo ei haalistu koskaan.

Nyt haikeana istuu ja hyräilee muistoksi ystävän rakkaan.