Kuka on tuo kasvoton, joka vastas meitä on? Kyynel silmäs tähtää meitä, mieli armoton! Liekö vaimoaan ja lastaan täällä suojelee? Propagandan uhri liipaisimest' vetelee.
Kuka on tuo kasvoton, ei vihollinen lie? Jos itse saisi päättää, ois loppuun käyty tie. Vaan toiset on ne herrat, jotka päättämässä on. Jos taivu ei herrain selkä, on sota loputon.
Haavat, vain haavat ovat pelon ja rakkauden välissä. Ne huutaa tuskaansa, ei usko rakkauden pysyvän hengissä! Vaikka haavat arpeutuu, ne ovat olemassa aina. Luottamus! Ei muuta oo, ja aika tääl on laina.
Nuotiolla istun, ihmettelen
kuinka muuttaa muotoaan liekit sen.
Muuttuuko myös ihminen,
kun katsoo muutosta liekkien?
Valinta vaikuttaa suuntaan sen,
muuttuuko viisaammaks ihminen.
Anna liekin lämmittää,
viisautta tuoda sisimpään.
Hautuumaalla verkkaan kuljen,kuulen hiljaisuutta sen.
Aika ajoin silmät suljen, laulan
hiljaa sävelen.
Ystäviä haudattuja tulin tänne
muistamaan.
Kaipaus, kipu, lämpö, rauha, kyynel,
täällä tuntee saan.
Joskus toivon, että nähdä ystäväni
täällä saan.
Sielunsa tulis vastaan, vieretysten
kuljetaan.
Luopuminen raskasta on ystävästä
rakkaasta.
Kivikärryn jos vois kaataa laidalle
tän hautuumaan.
Mutta tällä elontiellä oma aika
kuljetaan.
Lepoon tänne hautuumaalle joskus
meidät lasketaan.
Uskon, että ystäväni silloin jälleen
nähdä saan.
Vasten yötä nähnyt en, kun usvaan peittyi maa. Usvan nyt mä näen, kun aamu sarastaa. Mieleni onkaloissa sama usva on. Jos herää ei unestaan yö on loputon.
Vasten yötä nähnyt en lentoa perhosen. Kaunis niin se oli, vaikka nähnyt sitä en. Tuuliviiri ruostunut paikallensa juuttunut. Liekö samantekevää, suunta tuulen muuttunut.
Vasten yötä näen tähdenlennon valkoisen. Korpin siipi häivähtää lentoradass' sen. Valo, vaiko varjo noista mieleen jää. Pienissä hetkissä niin on elo tää.
Kuka ruoris on sun purren, kuka sitä keinuttaa? Kajuuttaan sen käytkö surren, pelotko sen hukuttaa?
Näetkö vain myrskytuulen, joka purtes nurin saa? Tyyntäkin on mä luulen, miehistösi kans' se jaa.
Ethän pelkää tyyntä vettä? Usko meren hyvyyteen! Luota, niin katsot ain' ihmettä. Tai painut meren syvyyteen.
Veli veljen kainalossa huutaa, sättii jumalaa."Ampukaa alemmaksi, en mä pelkää kuolemaa."Jalka lähti kranaatista, nyt nilkutetaan sairaalaan. "Anna veli armonlaukaus," pyytää toinen tuskissaan.
Kuolo jos tääll' koskettaakin, armon viitan ylleen saa. Yhdessä tääll' taistelemme, veljen lähtö musertaa. Luottamus on veljeen kova, hän kyllä mua puolustaa. Joskus pelon henki valtaa, veljistä mä voimaa saan.
Elämän polku on tutkimaton,
sen pituus ja suunta tuntematon.
Kuka kulkee sen omissa saappaissaan,
se rauhan tuntee rinnassaan.
Ei helppoa ole, sen sanon vaan,
toiset kun saappaitas sovittaa.
Mut tie ainoa oikea lie.
Elon risukoss' polkusi joskus on
musta, ahdas ja muuttumaton.
Valon pilkahdus siellä jos vilahtaa,
anna sen sinua johdattaa.
Se tuo sun polkus aurinkoon,
jos uskot siihen kuin kallioon.
Valon lapsien maailma on.
Kukka,
tuo yksi kukka
Miten loistaakaan terälehdet sen!
Sitä hämmästellen katselen.
Voiko nuupallaan se koskaan olla?
Voiko jäätyä se talvella?
Loistaako se myös kuutamolla?
Voiko yö sen kauneutta varjella?
Aamulla sen luo taas saavun.
Yhä loistaa se kedolta kauniisti.
Voi kun poimia vois ees sen haamun,
joka loistaa vois puolet noin
kirkkaasti.
Mutta sitten ymmärrän vasta,
on arvokas jokainen kukkanen.
Kaikki ne yhdessä tekevät kesän.
Olen kaikista niistä mä kiitollinen.
