SOTURI JA VIIKATE

Rautaportin takaa kuuluu vasaroiden pauketta.

Alasimen päällä taipuu rauta ilman vastusta.

Isku iskulta muoto muuttuu, viikatteeksi muotoutuu.

Viikatteen kanssa mies kun lähtee, soturiksi lukeutuu.

 

Varteen viikatteen kun tarttuu, käsisuonet pullistuu.

Selän takaa iso, vankka rautaportti sulkeutuu.

Askeleensa kaiku metsään rytmikkäästi loittonee,

mies kun synkin miettein täältä kohtaloaan pakenee.

 

Viikate olallansa varmana on aikeistaan.

Silmät suurentuneet ovat, otsan kurtut kasvoillaan.

Vihan tunne purkautuu, mies sappeansa sylkevi.

Metsän läpi marssii, kunnes aukon laitaan saapuvi.

 

Viime hetken kynnyksellä leuka rintaan painautuu.

Niittämään ei ala, käsi sydämelle hakeutuu.

Vapisevin käsin pyytää anteeksi ja rukoilee

enkeleitä elontielle, rauhan saa hän sielulleen.

  

Viikate jää siihen paikkaan metsän laitaan ruostumaan.

Uuteen alkuun kävelee, taaksensa ei katsokaan.

Ymmärtää: ei niittämällä soturiksi tullakaan.

Rakkaus, lämpö, luottamus, ne vie sut kerran satamaan.

RINTAMALTA

Sen näin kun luoti sun lävitses kävi. Se puraisi, minuakin, meni minunkin lävi. Ei minuun jälkeäkään luodista jäänyt, sun sammuvi liekki, jälkeesi jää nyt leski ja yksitoista lasta, nuorin heistä kaksi vasta. 

Rintamalla oon ystäviä hyvästellyt, 

kasvonsa valkealla liinalla peitellyt.

Etulinjassa kuljen ma hammasta purren,

tovereita kaatuneita kotikylästä surren.

Lesken kyyneleet taivaalta sataa,

tuhannet sotilaat mullassa makaa.

Lapsen kasvoissa uurteet on rintamalla, 

ollaan eletty vuosia taivasalla. 

Kohtalon sormi kosketti heitä, 

jotk' lähti kulkemaan taivasteitä.

On meitä viel jäljell' kourallinen, 

olen kaikista heistä mä kiitollinen.

SOTA ON SOTAA

Palaako? Kysyi  kapteeni sotamieheltä.

Oliko läheinen, lähtikö läheltä?

Kuin veli. Vastasi kapteenille sotilas.

Sota on sotaa, nyt olet paikas raskahas.

SOTA-AJAN LAPSI

Kipu jäytää sisällä, kuin susi ulvoo kuuta.
Kipu, jonka uurteet näkyy, vaan aukaise ei suuta.
Haavat verestävät painaa hartioita kasaan.
Vaan väkisin mies ranttehella rankapinoo tasaa. 

Neljä mottia tehtynnä on polttopuita taaskin,

lisää tulee kokoaika, vaik levähtää kai saiskin.

Tehdä pitää, että arvet vuotamaan ei ala.

Kasan alle hautautuu myös kurkkuun noussut pala.

Emäntä tietää, ettei juroo puhumaan saa,

ei puhu, puhumattomuuden kantaa sinne rajan taa.

Rakkahansa surut puolittaa kai tahtois,

puolet haudattavaa silloin enää ois.

SUOLLA

On aamu.

Vielä pimeää.

Suolle menemme hämärään.

Pian aamu sarastaa.

Korppi alkoi jo ronkumaan.

 

On aamu.

Hieman jo sarastaa.

Jossain teeri suhauttaa

ja hiljalleen kotkottaa.

Pian näytelmä alkaa saa.

 

On aamu.

Nyt jo valoisaa.

Teerikukot suolla taistelevat.

Ne siivillään toisiaan hakkaavat

ja toisistaan mittaa ottavat.

 

On aamu.

Katsomme näytelmää

äänien, liikkeiden täyttämää.

Äänet kauas kantavat.

Ne sinfoniaa soittavat.

 

On aamu.

Hymyn kasvoillasi nään.

Se rintaani mun lämmittää.

Ilon kyynel vierähtää.

Riemua täynnä on hetki tää.

LAHJA

On syntymäpäiväsi sun, minä leivon kakun,

eikun ostan lakun, ei vaan korjaan pakun.

Oisko lahja se sulle, jos lähtisimme ajelulle?

Kurvaisimme järven rantaan,

jalat upottaisimme santaan,

uisimme, makkaran paistaisimme.

Tiskivuoren unohtaisimme.

Se minulta lahja ois kalleimmalle.

 

RÄMISEVÄT RIIMIT

Rakkaalle jos voisin antaa

tunnustuksen runollisen

vaan riimit rämisee, kolisee, paukkuu,

niin kuin Renault eilisen.

 

Ois mulla riimejä, runoja monta,

vaan ei tottele kynäni mun.

Mut muijani ymmärtää Luojan tuskan.

Onhan hän tottunut Relluhun.

 

Lyijy jos alkaisi huoneessa haista,

sitä hämmästelisi muijani mun.

Riimiä, värssyä suorasukaista,

sellainen on myös muijani mun.

 

KULTASATAMA

Matkas täällä elontiellä

päättyi aamunvalkeaan.

Verkkaisesti, kyynelsilmin

arkkuas käyn saattamaan.

Tervattuna jokivene

saapuu kultasatamaan.

Sieltä jostain katsot meitä,

kunnes jälleen kohdataan.

VIIMEINEN SATAMA

Sä soudat viimeiseen satamaan, näät ystävät menneet siellä.

Sua tänne jäimme me kaipaamaan, jatkamme elon tiellä.

Surun kyyneleet ristiäs kastelee, tuska tää puristaa rintaa.

Kun elämäs antia muistelen, ei sille ole hintaa.

 

HAURAS ELÄMÄ

Sun henkesi kelopuussa on, käyn sinua taas tervehtimässä.

Kelo suuri, harmaa, rauhoittava, saan olla nyt ja tässä.

Aistin täällä sun läsnäolon. Saan jutella, itkeä, nauraa.

Kelon viisaan oksille uskoa saan minunkin elämän hauraan.

 

PISARA

Kyynel vierii poskellani,

tippuu halki ilman ristillesi.

Se tekee ristiisi pienen jäljen,

muistuttaa minusta,

kaipauksestani.

Se minusta jää, kun taas lähden.

Halki hautuumaan kävelen.

 

KIVIKÄRRY

Kivikärryä raskas on raahata, kivikärryä vaikea kääntää.

Kunpa saapuisin äärelle jyrkänteen, jonne kärryn tään vois työntää.

Kivet tuhansiin palasiin pirstoutuis pohjalle jyrkänteen.

Siitä helpotus tulis mun sydämeen, siitä runon kaikille teen.

 

Olo kevyt ilman taakkaa on, kivikärryn kun työnsin rotkoon.

Miksen aiemmin sitä tehnyt oo? Taakan kanssa jäin jokaiseen notkoon.

Puskin väkisin notkoista eteenpäin, vastatuuleen raesateessa.

Mittasuhteet on kääntyneet oikeinpäin rastaan laulua kuunnellessa.

 

SYÖMMEIN

Sydämeni, ei se puhdas ole, ei kolhuton.

Arpia täynnä se on. Kovia kokenut, osumaa ottanut.

Araksi osumat tekivät.  Vältteleväksi, syrjässä viihtyväksi.

Vaan lopulta lujemmaksi.

Se sykkii vahvempana, anteeksi antavana.

Pinta sen rosoinen, silti niin kultainen

TUNNETKO VEDEN VIRRAN

Tunnetko veden virran?

Kun jokeen kävelet hiljaa

annat sinisen virran viedä,

kannatella,

hennosti koskettaa.

 

Haistatko luonnon puhtauden?

Kun sateen jälkeen nurmelle kävelet

kun kukat kukkivat

puut lehtiä kasvattaa

tuuli tuoksuja kantaa.

 

Kuuletko luonnon rikkauden?

Kun kurjet kaukaa huutaa, korpit ronkuaa

pikkulinnut tuhansin sävelin.

Niin paljon ne luonnosta kertoo.

 

Näetkö luonnon kauneuden?

Sateenkaari kun taivasta maalaa

aurinko pilviä, taivaanrantaa.

Puut, kukat, ruohot, värejä, sävyjä loistaa.

 

Muodot kivien, tunturien heijastuksissa kyynelien.

Niin kaunis on äiti Maa.

KOIRANPENNUT

Meille tuli pentuja koiran,

niin hauskoja, kömpelöitä.

Ne kaikilla tempauksillaan

aiheutti meille töitä.

Ne nukkuvat nurmella päälläni mun.

Tää hetki on käsillä kerran.

Ne juoksevat luokseni riemuissaan,

jalat on hallussa Herran.

On onnea sorttia monta.

 

Vaan pennut kasvaa kohisten,

tulee tarkkuutta askeleihin.

Vauhtia puutu ei milloinkaan,

ne liukastuu kaakeleihin.

Kun aika tulee ne luovuttaa,

on suru mun puserossa.

Toivottaa voin mä onnea vaan

uudessa asunnossa.

Tulee tilalle onnea muuta.

 

PYYN PYRÄHDYS

Pyy pyrähtää kuusesta toiseen,

petäjä toista vasten narisee.

Pakkanen koivua paukauttaa.

Korppi taivaalta klonksauttaa.

Ja minä vain seison,

seison ja hymyilen.

SYYSTUULI

Syystuuli raakasti puhaltaa,

mies kauluksiaan korjaa.

Lehdetkin puista se pudottaa,

puun paljaan esiin nostaa,

vaan kauneimman maton miehelle suo

lehdistä värikkäistä.

Mies riemulla kulkee rakkaansa luo

nauttien säistä myös näistä.

 

Ei luonto syksyllä kuole pois,

se hiljaisuuteen vaipuu.

Linnut jos tänne jäädä vois,

niil’ lämpimään tulisi kaipuu.

Vaan miehellä takissa kaulukset on,

ne suojaa kylmyyttä vastaan.

Ja hymyillä muuttolinnuille voi,

kun näin hän saa rakastaa.

OTAN KYNÄN KÄTEENI

Ota kynän käteeni ja paperin mun eteeni.

Saanko yhden riimin sulle rustattua, rakastetulle?

Kynä piirtää ympyrää, pää suttaa tyhjää.

Vaan kynästä hieno jälki jää.

Taidan ympyrän tään lähettää.

Jotain aina syntyy, kun ryhtyy tekemään.

 

 

 

LUMINEN PEITTO

Hiutaleet kevyet hiljaa leijuu,

maalaa mutkia maailmaan.

Pehmeän peiton kasveille, puille

tekee ne hennosti painollaan.

Valkea, puhdas peitto on kohta,

se tuli taas hiutale kerralllaan.

Rakkautta, rauhaa, riemua hohtaa

myös sieluni mutkien maailmaan.

 

Ei hiutaletta kahta oo samanlaista,

silti ne massaan sulautuu.

Niin ihmisen sielun myöskin on laita,

ne mutkien maailmaan mukautuu.

Mut myrskyää joskus kauneinkin sielu,

koski, hiutale, tuuli ja muu.

Ei anneta haavoja sydämeen tehdä.

Siis maailman mutkiin mukaan vaan tuu.

 

 

KOMPUROIN SANOJEN LOUHIKOSSA

Kompuroin sanojen louhikossa,

etsien riimejä rakkauden.

Tahtoisin ilmaista sulle, kuinka

olet rakkauden arvoinen.

Vaan juuttuu saappaani sanojen joukkoon,

sotkeutuu sekaan aakkosten.

Tyydyn sanomaan sulle Rakas,

pääni alas painaen.

 

 

PITKOSPUILLA

Pitkospuilla kävelen, haaveillen ja hymyillen.

Näenkö tupasvillan sen? Se suolta loistaa säteillen.

Kyllä näen sen.

Suolla hillaa poimien, ajatuksiss’ hyräilen.

Kuulenko kurjen äänen sen? Se kaukaa huutaa sävelen.

Kyllä kuulen sen.

 

Sateen jälkeen istuen, nuotiota ihailen.

Haistanko suopursun sen?  Sen tuoksu leijuu väreillen.

Kyllä haistan sen.

 

Aamulla kun heräilen, silmistä rähmää pyyhkien.

Tunnenko aamupakkasen ruohikossa pistellen?

Kyllä tunnen sen.

 

Kahvia kun keittelen, kahvin tuoksua haistellen,

maistanko mä hillan sen, marjan hienon eilisen?

Kyllä maistan sen.

AIHKIMÄNTY

Kiitos, vaari, että sain aikaa kanssasi viettää.

Sain kalastaa, mökkeillä, jutella. Vaan kerran tuli sun tien pää.

Aikoja noita vaihtaisi en. Ne sydämeen kätkin, niit’ muistelen.

Olit mun aihkimänty.

 

 

 

LINNUN SIIVIN

Kuukkeli ristilläs on sielusi sun. Olit ystävä jokaisen.

Luokse kun tulit ihmisen, sait ain’ auki sydämen.

Sun kanssasi aikaa ei ollutkaan. Sua kaipaan ainiaan.

Luottavainen olit kuin lintu tuo, palaa siivillä sen mun luo.

 

 

KAIPAUS

Kyynel vierii poskellani, kun muistan rakkaintani.

Sun kummun luona seison nyt. On aika pysähtynyt.

Jäät sydämeeni asumaan, sen kyynel kertoo vaan.

Kaipuun tuska täällä soi, sen melkein kuulla voi.

Käteni ristiäs koskettaa, ja multaa karheaa.

Pihamme kukista seppeleen sulle, rakkaani teen.

PITKÄÄN JATKUNUT PAINAJAINEN

 

Pitkään jatkunut painajainen päässäni mun jyllää.

Luottaa voiko ihmiseen? Tässäkö mun tien pää?

Millä paikkaan haavani, unohtaisin arpeni?

Ne mua korventaa.

Kaunistaa ne vain, jos en jää yksin hämärään.

 

Rankka ollut on tää tie, liekö kannattanut.

Aina vaan ja uudestaan kone sipannut.

Miksi ratas pysähtyy? Veri vasta tyrehtyy,

suun kun auki saan.

Ole sinä, rakkaani, aina valoni.

MAJAKAN VARJOSSA

 

Majakan valo heijastuu pinnalta veden,

kun hiljalleen rannalla kävelen.

Seuraan lokkia, se lekottelee yllä meren,

hitaasti ohi sen etenen.

Hiekkaa viileä koskettaa jalkojeni pohjaa,

hienona tunteena tunnen sen.

Käännyn aallonmurtajalle, tulen sun luo

majakan varjoon hämärään.

Lähemmäks kun tuun, hämyisessä valossa

lämpimän, kauniin hymys nään.

Takin hartioilles laitan, kädet ympärillesi,

lokki kirkaisten kivelle istahti.

Valo majakan valkoisen linnun

hienosti yössä valaisi.

 

Siinä hiljaisuudessa katsot valoon majakan,

otsaas kuunvalo koskettaa.

Silmäsi kaari, hymyn juova mua ensi hetkistä muistuttaa.

Lokki kivellä kallistaa päätään,

tähdetkin taivaalla vilkuttaa.

Majakan valo taas ylittää meidät, se kauniisti maiseman valaisee.

Rakastan sua, sen sinä tiedät. Aallot rantaan kohisee.

Kivistäkin vaikka polkumme joskus on, vierelläs seison, vierelläs oon.

Toisillemme näin lupasimme, kuu kun vaihtui taas aurinkoon.

 

TIAINEN RISTILLÄ

Tiainen ristilles istahtaa.

Onko se sielusi sun?

Tässä nyt hetken olla saan,

luona rakastetun.

Hetken se katsoo, pyrähtää pois,

ei kauniimpaa olla vois.

Sinä tiaisena minua tervehdit,

kuuna polkuain valaisit.

OLEMISEN ANTI

Mökissä istun, olen vain

hiljaisuus seuranain.

Sitä rikkoa millään tahtois en.

Syntyjä syviä mietiskelen.

Puola rattaassa oon.

KEDON KUKKA

Kukka kedolta hohtaa,                           

tuo yksi kukka, erityinen.

Terälehdet sen kauniit on, 

väriloisto sammumaton.

Tahtoisin sen poimia matkaan,

maljakkoon laittaa,

hellästi hoitaa.

Vaan en tiedä, mitä tarvii se kukkiakseen, 

pysyäkseen voimissaan.

Luontoäiti hoitakoon omiaan.

 

KAIPUUN KAIKU

Suru tietä ulos etsii, sydämess’ se asustaa.

Tuskan tune rinnassani elämästä muistuttaa.

Elänyt en vielä ole, harso sydämess’ mun on.

Jokin löytämättä vielä, kaipuun kaiku loputon.

 

Reikä sydämess’ on mulla, tuskalla mä täytän sen.

Tuttuun kun mä törmään tiellä, tervehdin ja hymyilen.

Missään kotona en ole, ei mieli missään rauhaa saa.

Tuonelassa valot välkkyy. Minuako kutsutaan?

 

Kutsu käyköön Tuonelasta, rautaportti kaikukoon.

Löydän vielä tarkoituksen. Elämälle auki oon.

Aika ajoin välähdyksen valosta mä nähdä saan.

Vielä joskus taivaansäteen viimehetkiin soudetaan.

 

Valonsäde varjoon paistaa kerran vielä pidempään.

Rautaportin vartijalla harmistuneen ilmeen nään:

”Perkele, se valon löysi! Tottunut ei pimeään.”

Kyynel poskipäiltä tippuu. Jäänyt en mä ikävään.

 

Reikä jos on sydämessäs, etsi sieluu korjaavaa.

Rautaporttii, perkeleitä älä vaali, hoivaa vaan.

Katso kotkaa taivaankanness’, ota käyttöön siivet sen.

Lennä yli maiden, meren, kuule kutsu enkelten.

 

PITKÄ KAIPAUS

On siitä aikaa, kun lähdit, ystäväni.

Sua tervehtimään tulin taas kyynel silmässäni.

Ristin kummullas oikaisen, se kun on kallistunut.

Ajasta myöskin muistuttaa mun pääni harmaantunut.

 

Sua kaipaan yhä vieläkin. Oli sielusi tuttu niin.

Ei kukaan koskaan astua voi sinun saappaisiin.

Ei ystävää koskaan korvata voi. Kellot varhain sulle soi.

Kyyneleet kummulles vierii ain’, kun viipyilen muisteloissain.

 

 

 

KUN VIELÄ ON AIKAA

Kun mulla on aikaa vielä, sanon sulle: rakastan.

Kun mulla on aikaa vielä, sanon: kaipaan ja haluan.

Jos mulla ei aikaa oisi, joku sulle sen viestin toisi.

Mullan allakin painaisi mieltä, kun en kertonut onneain.

 

Kun mulla on aikaa vielä, katson silmiin ja hymyilen.

Kun mulla on aikaa vielä, kanssas rannalla kävelen.

Jos kellot nyt mulle soisi, lintu sulle sen viestin toisi.

Anteeks jos en ollutkaan täällä sun mittasi arvoinen.

 

Kun mulla on aikaa vielä, koitan oppia elämää.

Kun mulla on aikaa vielä, valon sytytän sisimpään.

Korpin sulalla kirjoitan santaan, laitan illalla tulet mä rantaan.

Siinä auringon laskiessa tule luokseni, rakkaimpain

ERÄMAASAUNA

Tuura jäätä hakkaa, se palat sinkoilemaan saa.

Kirkkaan puhdas vesi tuuran reiästä pulpahtaa.

Rantasauna lämpenevä puiden seasta häämöttää,

otsalampun valokeila myös tekee reiän pimeään.

Suuri kelo saunan vieress’ jylhänä kohoaa.

Vanha puu karunkaunis ajasta mua muistuttaa.

Pinta sen harmaa on, sydän sillä kultainen.

Vettä saunalle kun kannan, sitä katselen mä hymyillen.

 

Yöhön pöllö päästää äänen, järvelle se kumahtaa.

Öinen saunan edusta kaipaa rakovalkeaa.

Pöllön silmät kiiluisivat, lähitienoo hohtaisi.

Nauti, olet ansainnut sen, tuuli mulle kuiskasi.

 

Pian sauna valmiina on, saunojaa vain odottaa.

Vesipata poriseva mummolasta muistuttaa.

Seinähirret tummuneet nuo lämmöllänsä hyväilee.

Puinen kiulu, saunakauha. Onneaan mies myhäilee.

POIKA JA KOIRA

Heinikkoisen pellon poikki juoksi poika joen rantaan.

Tuli perässä koira. Jäi molempien jäljet rannan pehmeään santaan.

Poika tiesi: on saanut ystävän, joka ei koskaan käännä selkää.

Sellaisen ystävän menettämistä jokainen joskus pelkää.

 

Oli kesä. Poika ja koira uivat joella jokainen päivä.

Satoi tai paistoi, joen virtaa ihailemaan jäivät.

He istuivat rannalla, koira pojan kyljessä, häntä vain heilui.

Katsoivat, kuinka kauniina joutsenpari joessa kellui.

 

Tuon kesän hetket kultaiset tulee poika muistamaan aina.

Menetettyä koiraa suree nyt ja huomaa: aika on laina.

Hän yksin joella istuu, katsoo pyörrettä kiven kupeessa

surusilmin, kyynel poskellaan illan tummuessa.

 

Surusta kuinka nyt nousta voi, kullata muistot kalliit?

Ajan virrassa toiset kun ilakoi, juoksee kuin metsäkauriit.

Hän pää painuksissa kulkee nyt, askel on lyhyt ja raskas.

Surun silmistään pyyhkii pois, kun huomaa: perhe on vastass’.

 

Aika kuluu. Synkkyys haalistuu, tulee pituutta askeliinsa.

Ajan pyörteeseen hänkin ajautui, sai kultareunuksen muistoihinsa.

Vielä joella kulkee ja hymyilee, muistot nuo ei haalistu koskaan.

Nyt haikeana istuu ja hyräilee muistoksi ystävän rakkaan.

 

 

 

YÖ MUSTA KUIN KORPPI

Yö musta kuin korppi sisälläni raapii, raastaa sisintäni.

Joku puristaa sydäntäni, synkistää mieltäni.

Valon pienenä, kaukana nään.

Miten saisin tuon pisteen lähestymään?

Taivas pilvestä avautuu edessäni,

tuo helpotusta rintaani.

Valo hivenen lähempänä itseäni.

Korpilla pilkettä silmässä, hieman valkoista sulassa.

Sanan voima väkevä.

 

KOIVUKUJA

Kuljen koivukujaa, kohti lapsuusmaisemaa.

Pihapiiriin minut johti vehreään, niin kotoisaan.

Kunpa saisin tänne tulla, asettua asumaan.

Haaveissa se onpi mulla, perhe tänne perustaa.

 

Pihapiirissä on aitta, verstas, kaivo, navetta.

Tänne sopis koira, lammas, sika, lehmä, kanala.

Elämässä täytyy tehdä sitä, mitä rakastaa.

Eloon ilon tuo se vain, jos heittäytyy näin luottamaan.

 

Ihminen, sä ethän heitä hukkaan yhtään unelmaa!

Sydämeen se tekee varjon, ajatuksen katkeran.

Helppoa mun sanoa on: elä hetki kerrallaan,

mut hetket vierii, hiekka valuu hiljaa tiimalasissaan.

 

Hetkeen uskallat jos tarttuu, onnea se kasvattaa.

Ilo, toivo, hymy, rauha tulee sinuun asumaan.

Rakkauden sulle antaa, kantaa kohti satamaa.

Silloin pääset virtaan elon, kohti omaa unelmaa.

 

 

ajatus

Ilot sekä surut jaettavaksi tehty on.

Suurin suru on kyynel jakamaton,

suurin kyynel ilo jaettu on.

 

KURJET

Kurjet saapuvat hiljaa, kuin yllättäin pohjoiseen.

Pesää ne rakentaa, poikaset kasvattaa,

suolla hiljalleen kävelee.

Lehti kun väriään vaihtaa ja tippuu, kerääntyy kurjet auroihin.

Krii kraa, taivaalta kaikuu, niill’ etelään on taas kaipuu.

 

 

 

HAUDATTU VIIKATE

Suossa ajatuksein rämpii, silmäkkeitä pelkää.

Metsää mustaa mieli kyntää, kulkee yön selkää.

Näe ei sydän toivoa, ei pilkahdusta valon.

Vain synkkä harso kaiken peittää. Viikatetta taon.

 

Viikate jää turhaksi, jos uskaltaisi luottaa.

Elämän virtaan hyppäisi, antaisi sen kantaa.

Arvet jättäis taaksensa, juoksis meren rantaan.

Siellä rakkaan kanssa upottaisi jalat santaan.

 

Onni onpi hetkissä. Jos nähdä vain ne tahdot

ja näkemään ne opettelet, sammuttaisit ahjot.

Viikatteen voit sitten tehdä, jos luottamus ei kanna.

Rakkautta ota vastaan, rakkautta anna.

 

KUUKKELI PYRÄHTÄÄ

Kuukkeli pyrähtää oksalle koivun,

päätään kallistaa,

kurkistelee.

Hiljaa ääntää,

vaihtaa paikkaa,

katsoo kulkijan tarkoituksen.

Luottavainen on lintu tuo.

Se tulee jokaisen kulkijan luo,

ystävä on kulkijan kairan,

opastaa voi, kai tiedät sen.