Ehytkö sydän on, jos siit' ei palaa puutu?
Mut' arpia, kolhuja on, repaleinen kuin pöytäluutu.
Vaan väliäkö tuolla, jos rakastaa se vielä?
Kun joku koskettaa, huomaa: on se vielä siellä.
Vuosienkin jälkeen jokin arpi alkaa vuotaa.
Ei sitä umpeen saa, soutaa taikka huopaa.
Vain armo itselleen, niin lakkaa vuotamasta.
Ei arpiakaan saa lakata rakastamasta.
Unohdettu ajatus, pyyhitty mielestä.
Mistä löydän sen, mistä kaivelen?
Se helpotuksen antoi silloin,
se raikas oli, se mielen uusille
urille laittoi,
pahimman tuskan, ahdistuksen taittoi.
Ehkä uuden löydän, vastaavan.
Unohduksen anteeksi antavan.
Se kasvua on ihmisen.
Tumman pilven alla kuin varjo vain hän on.
Tumman pilven alla on on sydän lohduton.
Kun tumma pivi siirtyy, valo koskettaa.
Synkän mielen harso hetkeks katoaa.
Sydän kultaa vaikka on varjon kantajan,
niin viikate ja multaa tuo lohdun karuimman.
Vaan tietää, vielä tästä mieli kirkastuu.
Ei lakkaa elämästä, ja varjo haalistuu.
