KELOKÄMPPÄ

Rakkakivikossa kuljen, katson nousua auringon.

Takaa tunturin se nousee, valaisee säteillään kallion.

Suunta on kohti joen rantaa, kuulen jo sen kohinan.

Tuoksun raikkaan mulle kantaa, mielen antaa rauhaisan.

 

Jokiranta kivikkoinen, syysaamusta sumuinen.

Ohut sumuverho leijuu, auringonsäteet kultaa sen.

Sumun läpi kelokämppä harmaana pilkistää.

Savujuovan nousevan kämpän piipusta mä nään.

 

Kämpän ovesta käyn tupaan, tervehdin siellä olijaa.

Leveät lankut lattiassa menneistä ajoista muistuttaa.

Lattialle rinkan lasken, istun reunalle laverin.

Ruutupaidassa harmaaparta sytyttää toisen tupakin.

 

Ikkunasta kuukkelin nään, se istuu kelon oksalle.

Kattilat ja paistinpannu ripustettu seinälle.

Harmaaparta vähin elein tarjoaa kupin kahvia.

Kairan pienistä suurista iloista saamme täällä nauttia.

 

 

 

RIEKKO RUSKAAN

Riekko ruskaan sulautuu, kuin sielu arka hämärään huoneeseen.

Ne painautuu maailmalta piiloon, toinen maahan, toinen vuoteeseen.

Värit kauniit esillä olla voisi. Kuka piilosta valoon ne maailmalle toisi?

Ethän aikaasi tuhlaa peläten hämärässä, kun voisit lyhtynä loistaa nyt ja tässä?

 

RAMPOJA KYLÄNRAITILLA

 Heidät tuhoon johdin, lyijymyrskyyn sakeaan.

Tykkituli, konekiväärit nöyräks veti pauhullaan.

Tankit ylitsemme jyräs kuin kiviä ois satanut.

Miksen vetäytymään käskenyt? Sitä olen katunut.

Urheita he olivat, kamppaili mieheen viimeiseen.

Virtanen ja Piippo taisteli tyyliin entiseen.

Ei pelänneet he tankkeja - polttopulloin, kasapanoksin

niitä käskyttivät, kunnes pysähtyivät luotihin.

Rampojakin jäi kylänraitille laahustamaan,

jotkut jutuillaan kivääriään soittamaan.

Ei armoa unet toisille suoneet ollenkaan.

Sota aina vaan yli hyökyi raivollaan.