KEVÄÄN TUIMA VIRTA

Jo jäät lähti, sulivat paikoilleen, tai tuiman virran kuluttamana syöpyivät nitisten, ja natisten pieniksi lautoiksi, kunnes kuluivat olemattomiin. 

Niin myös sammui tähti, jäi kaamoksen hiljaiseen pimeyteen. Kalpeni kevään valjetessa kelmeän kuun rinnalla.

Yksinäinen voikukka, toinen, puskee tietään aurinkoon. Jo taas värit alkavat näkyä pitkän, ja hyisen, mutta rauhallisen talven jälkeen.

Tuima virta kasvaa, saa voimansa lukuisista puroista ja joista. Kuohuu valtoimenaan, antaa vastuksen kaloille, jotka nousevat sen latvoille kutemaan. 

Leppeä järvi tuiman virran tyynnyttää. Se ottaan syleilyynsä, ja silittää kuohut tyyneksi pinnaksi. Siitä aurinko peilaa, kimaltaa, ja kevättä kesäksi taittaa.

TAAKKA HARTEILLA

On varjoissa vaarat ja valoissakin, kuljen harmaata tietä kaitaa. Vaik’ valoon saattaisin uskoakin, kuka johdattaa sinne mut taitaa? Onko harmaus täällä ristini mun?  Voi kun osina kantaa sen saisin. Kokonaisena raskas se raahata on, pois antaisin, jos osaisin. 

Kerran sen ristin jo jättää sain, aloin kulkea valoa kohti. Vaan pelot uudet mielessäin, askeleet pimeään johti. Taas risti raskas harteillain, taakan jakajaa apuun huusin. Vaan en uskonut tällaista kohtaloain. Käyn taistohon voimin uusin.

Tulen kipinän sisältäin löysin taas, ymmärsin valoni voiman. Ei voimaa ja valoa pitää voi haas, Kuulin mun sisällä soivan. Vielä varmasti ristiä raahaan, mutten sitä nyt mä mieti. Koetan hetkessä tässä elää vaan, ja kulkea oman tieni.