JÄLKESI HIEKALLA

Sun jälkes’ rannalla eiliset on aallot huuhtoneet. Niit en näe koskaan enää, on jalkas pysähtyneet. Kohta arkkuasi kannetaan, poikki hiljaisen hautuumaan. Hellä sydän poissa on, on suru loputon.

Tyhjä paikka vierelläin on kylmän kalsea, kymmeniä vuosia ehdittiin kulkea. Aamutossut paikoillaan pölyttyvät nurkassaan. Sua kaipaan ainiaan viereen nukkumaan.

Yöllä kuulen askelees tuvan portailla, istut sängyn laidalle, jää patjaan painauma. Mua tulit tervehtiin, jäin lohdullisiin kyyneliin. Niin on hyvä olla sun, viel luokses saavun

PÖYTÄLUUTUSYDÄN

Ehytkö sydän on, jos siit' ei palaa puutu? 

Mut' arpia, kolhuja on, repaleinen kuin pöytäluutu.

Vaan väliäkö tuolla, jos rakastaa se vielä?

Kun joku koskettaa, huomaa: on se vielä siellä.

Vuosienkin jälkeen jokin arpi alkaa vuotaa.

Ei sitä umpeen saa, soutaa taikka huopaa.

Vain armo itselleen, niin lakkaa vuotamasta.

Ei arpiakaan saa lakata rakastamasta.

UNOHDETTU AJATUS

Unohdettu ajatus, pyyhitty mielestä.

Mistä löydän sen, mistä kaivelen?

Se helpotuksen antoi silloin,

se raikas oli, se mielen uusille urille laittoi,

pahimman tuskan, ahdistuksen taittoi.

Ehkä uuden löydän, vastaavan.

Unohduksen anteeksi antavan.

Se kasvua on ihmisen.

 

TUMMAN PILVEN ALLA

Tumman pilven alla kuin varjo vain hän on.

Tumman pilven alla on on sydän lohduton.

Kun tumma pivi siirtyy, valo koskettaa.

Synkän mielen harso hetkeks katoaa.

Sydän kultaa vaikka on varjon kantajan, 

niin viikate ja multaa tuo lohdun karuimman. 

Vaan tietää, vielä tästä mieli kirkastuu.

Ei lakkaa elämästä, ja varjo haalistuu.

KEVÄÄN TUIMA VIRTA

Jo jäät lähti, sulivat paikoilleen, tai tuiman virran kuluttamana syöpyivät nitisten, ja natisten pieniksi lautoiksi, kunnes kuluivat olemattomiin. 

Niin myös sammui tähti, jäi kaamoksen hiljaiseen pimeyteen. Kalpeni kevään valjetessa kelmeän kuun rinnalla.

Yksinäinen voikukka, toinen, puskee tietään aurinkoon. Jo taas värit alkavat näkyä pitkän, ja hyisen, mutta rauhallisen talven jälkeen.

Tuima virta kasvaa, saa voimansa lukuisista puroista ja joista. Kuohuu valtoimenaan, antaa vastuksen kaloille, jotka nousevat sen latvoille kutemaan. 

Leppeä järvi tuiman virran tyynnyttää. Se ottaan syleilyynsä, ja silittää kuohut tyyneksi pinnaksi. Siitä aurinko peilaa, kimaltaa, ja kevättä kesäksi taittaa.

TAAKKA HARTEILLA

On varjoissa vaarat ja valoissakin, kuljen harmaata tietä kaitaa. Vaik’ valoon saattaisin uskoakin, kuka johdattaa sinne mut taitaa? Onko harmaus täällä ristini mun?  Voi kun osina kantaa sen saisin. Kokonaisena raskas se raahata on, pois antaisin, jos osaisin. 

Kerran sen ristin jo jättää sain, aloin kulkea valoa kohti. Vaan pelot uudet mielessäin, askeleet pimeään johti. Taas risti raskas harteillain, taakan jakajaa apuun huusin. Vaan en uskonut tällaista kohtaloain. Käyn taistohon voimin uusin.

Tulen kipinän sisältäin löysin taas, ymmärsin valoni voiman. Ei voimaa ja valoa pitää voi haas, Kuulin mun sisällä soivan. Vielä varmasti ristiä raahaan, mutten sitä nyt mä mieti. Koetan hetkessä tässä elää vaan, ja kulkea oman tieni.

KASTEEN PISARA

 

Muistatko kuvan missä on kasteen pisara lehdellä koivun, taustalla hiljainen kitara? Sen kielet kiiltää kuin kutsuen hiljaa soittajaa. Lehti värähtää hieman kun pisara pinnaltaan putoaa.

Muistatko ajan, kun seassa heinien makaamme? Keskellä pellon, ja pilvistä hahmoja haemme. Haaveita hyvä on olla, ja uskoa tulevaan. Enkeli yllämme sipiään löi, ja antoi rakkauttaan.