Nuupallaan kuin kuivunut kukka hän on ja jalkoihin katsoo.
Sisällä ajatukset kuin purkka
asfaltissa,
ei niitä irti saa, ei ulos
tuulettumaan.
Jos uskaltaisi, tekisi tahtonsa
mukaan, riittäisi sellaisenaan, ei arvostella antaisi.
Mistä kivet, joilla kipinän iskisi?
Ajatuksen liekin sytyttäisi,
rohkenisi nuotion laittaa.
Olla valossa liekkien,
näkyvä ja säteilevä.
Luomisen tuskaa eilinen kuskaa.
Miksi se tänne sen kuljettaa?
Ei tänään sitä alkuun ollut,
eikä se tänne kuulukkaan.
Matkaansa jatkaa eilisen tuska,
rauhassa mieli taas olla saa.
Minne häipyi tuska tuo,
huomisessako odottaa?
Ystävä, sitä murehdita ei
minnekä eilinen tuskan vei.
Pysy hetkessä tässä,
elämässä muita hetkiä ole ei.
Yksinäinen lintu siipi maassa seisoo.
Ympärilleen katselee, ei jaksa
nousta lentoon.
Nokka alaviistoss’ on, askel raskas, iloton.
Kuka häntä halaisi ja ilon
palauttaisi?
Yksinäinen lintu, surusointu laulussa
sen.
Kivellä istuu, ei usko huomiseen.
Totta haavat sille on, harmaa sydän
tunnoton.
Helpotuksen toisi, jos kellot hälle
soisi.
Ei yksinänsä lintu elämässään liene.
Rakkauden sanat tuuli hältä vienee.
Miksei niitä kuule nyt synkkyyteen
käpertynyt?
Kurjen huudon suolta kuulen, se menee läpi sydämen.
Kaiku vastaa kurjen huutoon monta
kertaa hiljeten.
Syksyn lehdet kellastuu, se kurjen
saa taas lähtemään.
Suuret siivet ilmaa haukkaa, kotisuo
nyt taakse jää.
Syksy talvehen jo taittuu, teeret
nousee latvoihin.
Teerikukot taistohon käy suolla yhä
kiivaammin.
Suhinaa ja pulputusta mahtavaa on
kuunnella,
hengityksest’ höyry nousee, elämää
voin suudella.
Kotia kun suolta lähden, ilo näkyy
kasvoilta.
Luonnon aitoo näytelmää sain katsella
ja kuunnella.
Joka kerta erilainen suolla onpi
aamulla.
Karhunkin voit nähdä siellä,
nuotioida laavulla.
Yksi tähti taivaalta sammui,
kun lähdit luotamme hiipuen.
Se erottui, yksi kohta kun tummui,
kyynel taivaasta tippuen.
Taivaskin itkee lähtöä sun.
Seison kummulla kaivatun.
Kiikkutuoli narisee, seinäkello käy.
Koskahan ne tulee? Ei auton valot
näy.
Käsinojaa silittää hellästi, kun
kiikkuu.
Nilkan
suoraks ojentaa, kiikku verkkaan liikkuu.
Jälkipolvia odottaa, almanakkaa
katsoo.
Koska viimeks tuli nuo vanhempansa
luo?
Virttyneet verhot, lakanat, kulunut
pöydän pinta.
Seinäryijy, räsymatto, aika niiden
hinta.
Villasukat kuluttaa pintaa
lattioiden.
Kapustatkin laatikon patinoituneet
on.
Mikään silti rempallaan ei ole talos
tässä.
Ajan kulu armoton näin näkyy
elämässä.
Vanhan selän kumaraan painanut on
aika.
Silti silmäkulmassaan ilon näkee
aina.
Porstuassa vastassa kädet ryppyiset
halaukseen taipuvat, on silmät
vetiset.
Tervetulotoivotukset tulee sydämestä.
Lapsenlapset, tuhatjalat, kiitos
elämästä!
Kuin aurinko yössä olet minulle,
valaiset ja lämmität minun kylmää ja
pimeää.
Välillä varjot lankeavat minusta
sinuun päin,
vaikka valo tulee sinusta.
Kiitos, että olet valona yössäni.
Vielä minäkin käännän varjoani,
aamun sarastavan minussa näät.
Heinikkoisen pellon poikki juoksi poika joen rantaan.
Tuli perässä koira, molempien jäljet jäivät rannan pehmeään santaan.
Poika tiesi on löytänyt ystävän, joka ei koskaan käännä selkää.
Sellaisen ystävän menettämistä jokainen joskus pelkää.
Oli kesä. Poika ja koira uivat joella jokainen päivä.
Satoi tai paistoi, joen virtaa ihailemaan jäivät.
He istuivat rannalla, koira pojan kyljessä, häntä vain heilui.
Katsoivat, kuinka kauniina joutsenpari joessa kellui.
Tuon kesän hetket kultaiset tulee poika muistamaan aina.
Menetettyä koiraa suree nyt ja huomaa: aika on laina.
Hän yksin joella istuu, katsoo pyörrettä kiven kupeessa
surusilmin, kyynel poskellaan illan tummuessa.
Surusta kuinka nyt nousta voi, kullata muistot kalliit?
Ajan virrassa toiset kun ilakoi, juoksee kuin metsäkauriit.
Hän pää painuksissa kulkee nyt, askel on lyhyt ja raskas.
Surun silmistään pyyhkii pois, kun huomaa: perhe on vastass’.
Aika kuluu. Synkkyys haalistuu, tulee pituutta askeliinsa.
Ajan pyörteeseen hänkin ajautui, sai kultareunuksen muistoihinsa.
Vielä joella kulkee ja hymyilee, muistot nuo ei haalistu koskaan.
Nyt haikeana istuu ja hyräilee muistoksi ystävän rakkaan.
Harmaa ajatus, niin väritön,
paikoillaan kuin vetämätön kello.
Pääkoppa kuin aavikko.
Tuuli vain ulvoo, vähän hiekkaa
nostattaa.
Kaktus jossain seisoo piikkeineen,
niin myös mieli, pitkät piikit sen.
Olisipa jossain lähde, tai virtaava
vesi.
Veden virta mielenkin virtaamaan
saisi.
Se ajatukseen värin toisi.
Yö syksyn, musta kuin korppi.
Lento sen kuin ajatus hiljainen.
Kuka kuulisi sen, ajatuksen
yksinäisen?
Jos se siipiään löisi, ehkä kuulisikin.
Saisi tietää, että on olemassa.
Katveesta koivun taivahalla nään muuton lintujen.
Pienet, suuret siivet saapuu,
tunnenko matkan väsymyksen?
Uurastuksen jälkeen jaksaa silti
pesän rakentaa,
kumppaninsa kanssa alkaa pesuetta
perustaa.
Kurkiaura, varpusparvi, pääskysetkin
saapuvat.
Koivuun, johon nojaan selän,
lehdetkin jo kasvavat.
Rakkaus rintaani mun syttyy, muistan
hetket kalleimmat.
Rakkaani kun syliin suljen, huolet,
surut haihtuvat.
Korpin siivet mustat nuo lentävät mun luo.
Ne halkoo ilmaa hiljalleen ja
pysähtyvät viereen.
Terävillä silmilään se katsoo mua
hämillään.
Miksi olet surullinen? Tietäisinpä
sen.
Korpille nyt tarinaa alan kertomaan,
syvät arvet lapsuuden auki puhuen.
Korpin pää on kallellaan, silmää
hieman karvastaa.
Siivet sulle antaisin, jos vain
pystyisin.
Kiitos, että kuuntelet ja mua
rohkaiset.
Siivet mulle kasvaa vaan sulka
kerrallaan.
Rakkautesi pyyteetön, luontosi sun
kesytön
On kultamme tuolla jossain, on raskas ristimme tää. On ase vain kainalossain, on poikani perheen pää. Hän kolmentoista on vasta, mut pellot on kuokkinut. Monta ikävuotensa lasta hautahan kantanut. Sota pohjolan tantereilla, tykit pauhaa, ja haitar soi. Sen soittoa kuunnellessa joskus hymynkin nähdä voi. Sota pohjolan tantereella repii, raastaa, ja runtelee. Mut myös vihollisenkin kauhun, kuulee jos vain kuuntelee.
Oli hyvä meil kotonamme, vaikka leipä ei leviä lie. Nyt hautaamme rakkahaamme, koht on loppuun käyty tie. Mikä toivomme yllä pitää? Kuinka uskomme huomiseen? Rauhan ajatus vieläkö itää? Murheet hukkuuko juomiseen? Sota pohjolan tantereilla, tykit pauhaa, ja haitar soi. Sen soittoa kuunnellessa joskus hymynkin nähdä voi. Sota pohjolan tantereella repii, raastaa, ja runtelee. Mut myös vihollisenkin kauhun, kuulee jos vain kuuntelee.
Rauhan lippu liehumaan nousee, kourassa upseerin. Se sydämmest mua kouraisee, lasken jalalle kiväärin. Pauke, jyske kerrasta loppuu, luonto hetkeä säestää. Mielen synkkyys sotaankin tottuu, onko totta hetki tää? Sota pohjolan tantereilla, tykit pauhaa, ja haitar soi. Sen soittoa kuunnellessa joskus hymynkin nähdä voi. Sota pohjolan tantereella repii, raastaa, ja runtelee. Mut myös vihollisenkin kauhun, kuulee jos vain kuuntelee.
Lehdet puusta putoilee, keinuen maahan leijailee.
Värejä ilmaan ne maalailee, maton
värikkään maahan tekee.
Harmaaksi jäi nyt lehtipuu, se iltain
hämärtyes tummentuu.
Kuka valoa toisi pimeään, iloa kylmään
ja ikävään?
Lumihiutaleet tuulessa piiskaavat. Ne
kulkijan kasvoja hakkaavat.
Kinoksen polulle kasailee ikihongan
jylhän eteen.
Harmaus syksyn unohtuu, lumi kun
maisemaan kinostuu.
Ensi hiutaleet nurmelle kerrostuu,
läpikuultava harso niist’ muodostuu.
Pian jälki tiaisen siihen jää,
se vanhaa mieltä lämmittää.
Jääkö maahan tuo lumi nyt,
johon vanhus on jo mieltynyt?
Lumi sulaa, nurmi taas paljastuu,
tiaisen jälki haalistuu.
Kyynel vanhuksen silmäkulmaan jää,
pian ulkona alkaa jo hämärtää.
Vanhus itsensä sänkyyn peittelee,
vielä ensilunta hän muistelee.
Tuuli kantaa kaikua hongan pakkasen paukuttaman,
se kumahtaa nuotiolle, järven yli
tunturin juurelle.
Korppi päästää peltisen äänen
nokastaan,
toinen lentää sitä vastaan, tervehtii
salon asuttajaa.
Teeri jossain pulputtaa, suhauttelee,
nuotio hiljaa rätisee.
Honka silhuettinsa maalaa maisemaan,
kelon sinertävän kauniin, kultaisen
sydämen,
kuukkeli oksalla sen.
Vakaa, vanha kelopuu seisoo pihallani.
Juurella sen rauhoittuu sydän
rinnassani.
Juuret syvällä sen on, ei myrskyt
sitä kaada.
Sen kylkeen selän nojaten yhteyden
voi saada.
Pinta sen harmaa on, täynnä arpia.
Elämää se nähnyt on, jopa sotia.
Viisautta jakaa voi sitä tahtovalle.
Alle sinitaivaan voimas hiipuivat.
Ruskaan kauneimpaan jalkas taipuivat.
Vielä eilen hymyn kasvoillas nähdä
sain.
Kyynelsilmin tänään kedon kukkia mä
hain.
Meren rannassa seison, seison ja katson kuinka aurinko aalloista peilaa. Meren rannassa seison, seison ja mietin miten kaarnalaiva seilaa. Rannalla meren ihmettelen kuinka pieni ihminen onkaan. Maailman myrskyissä, ulapan tyrskyissä pisteenä ihminen soutaa.
Raajattomat miehet nuo paarit kylmään telttaan tuo. Huutavat he tuskissaan, anelevat kuolemaa! Ei siihen totu ei!
Morfiinia! Morfiinia! Sisar hento valkoinen!
Vieläkin käy kipeää, kun miettii potilaita. Yksi päivä sotilas, ja toinen potilas. Sisar hento valkoinen on verest punainen.
Auttakaa! Auttakaa! En näe silmilläni!
Näin päiväkirjaan kirjoitti tuo sisar hento valkoinen. Pommikone sivut sen vei tuuleen huuhtoen.
Vain kuu nyt kuulee kuiskauksen, ja syvän henkäyksen.
