sunnuntai 30. tammikuuta 2022

NUUPALLAAN

Nuupallaan kuin kuivunut kukka hän on ja jalkoihin katsoo.

Sisällä ajatukset kuin purkka asfaltissa,

ei niitä irti saa, ei ulos tuulettumaan.

Jos uskaltaisi, tekisi tahtonsa mukaan, riittäisi sellaisenaan, ei arvostella antaisi.

Mistä kivet, joilla kipinän iskisi?

Ajatuksen liekin sytyttäisi, rohkenisi nuotion laittaa.

Olla valossa liekkien,

näkyvä ja säteilevä.

 

 

LUOMISEN TUSKAA

Luomisen tuskaa eilinen kuskaa.

Miksi se tänne sen kuljettaa?

Ei tänään sitä alkuun ollut,

eikä se tänne kuulukkaan.

 

Matkaansa jatkaa eilisen tuska,

rauhassa mieli taas olla saa.

Minne häipyi tuska tuo,

huomisessako odottaa?

 

Ystävä, sitä murehdita ei

minnekä eilinen tuskan vei.

Pysy hetkessä tässä,

elämässä muita hetkiä ole ei.

 

YKSINÄINEN LINTU


Yksinäinen lintu siipi maassa seisoo.

Ympärilleen katselee, ei jaksa nousta lentoon.

Nokka alaviistoss’ on, askel raskas, iloton.

Kuka häntä halaisi ja ilon palauttaisi?

 

Yksinäinen lintu, surusointu laulussa sen.

Kivellä istuu, ei usko huomiseen.

Totta haavat sille on, harmaa sydän tunnoton.

Helpotuksen toisi, jos kellot hälle soisi.

 

Ei yksinänsä lintu elämässään liene.

Rakkauden sanat tuuli hältä vienee.

Miksei niitä kuule nyt synkkyyteen käpertynyt?

Rakkauden saisi, jos sydämensä avaisi

KURJEN HUUTO

 Kurjen huudon suolta kuulen, se menee läpi sydämen.

Kaiku vastaa kurjen huutoon monta kertaa hiljeten.

Syksyn lehdet kellastuu, se kurjen saa taas lähtemään.

Suuret siivet ilmaa haukkaa, kotisuo nyt taakse jää.

 

Syksy talvehen jo taittuu, teeret nousee latvoihin.

Teerikukot taistohon käy suolla yhä kiivaammin.

Suhinaa ja pulputusta mahtavaa on kuunnella,

hengityksest’ höyry nousee, elämää voin suudella.

 

Kotia kun suolta lähden, ilo näkyy kasvoilta.

Luonnon aitoo näytelmää sain katsella ja kuunnella.

Joka kerta erilainen suolla onpi aamulla.

Karhunkin voit nähdä siellä, nuotioida laavulla.

 

TAIVAS ITKEE

Yksi tähti taivaalta sammui,

kun lähdit luotamme hiipuen.

Se erottui, yksi kohta kun tummui,

kyynel taivaasta tippuen.

Taivaskin itkee lähtöä sun.

Seison kummulla kaivatun.

 


ODOTTAVAN AIKA

 Kiikkutuoli narisee, seinäkello käy.

Koskahan ne tulee? Ei auton valot näy.

Käsinojaa silittää hellästi, kun kiikkuu.

Nilkan suoraks ojentaa, kiikku verkkaan liikkuu.

Jälkipolvia odottaa, almanakkaa katsoo.

Koska viimeks tuli nuo vanhempansa luo?

 

Virttyneet verhot, lakanat, kulunut pöydän pinta.

Seinäryijy, räsymatto, aika niiden hinta.

Villasukat kuluttaa pintaa lattioiden.

Kapustatkin laatikon patinoituneet on.

Mikään silti rempallaan ei ole talos tässä.

Ajan kulu armoton näin näkyy elämässä.

 

Vanhan selän kumaraan painanut on aika.

Silti silmäkulmassaan ilon näkee aina.

Porstuassa vastassa kädet ryppyiset

halaukseen taipuvat, on silmät vetiset.

Tervetulotoivotukset tulee sydämestä.

Lapsenlapset, tuhatjalat, kiitos elämästä!

 

AURINKO YÖSSÄ

Kuin aurinko yössä olet minulle,

valaiset ja lämmität minun kylmää ja pimeää.

Välillä varjot lankeavat minusta sinuun päin,

vaikka valo tulee sinusta.

Kiitos, että olet valona yössäni.

Vielä minäkin käännän varjoani,

aamun sarastavan minussa näät.

 

POIKA JA KOIRA

Heinikkoisen pellon poikki juoksi poika joen rantaan. 

Tuli perässä koira, molempien jäljet jäivät rannan pehmeään santaan. 

Poika tiesi on löytänyt ystävän, joka ei koskaan käännä selkää.

Sellaisen ystävän menettämistä jokainen joskus pelkää.

 

Oli kesä. Poika ja koira uivat joella jokainen päivä.

Satoi tai paistoi, joen virtaa ihailemaan jäivät.

He istuivat rannalla, koira pojan kyljessä, häntä vain heilui.

Katsoivat, kuinka kauniina joutsenpari joessa kellui.

 

Tuon kesän hetket kultaiset tulee poika muistamaan aina.

Menetettyä koiraa suree nyt ja huomaa: aika on laina.

Hän yksin joella istuu, katsoo pyörrettä kiven kupeessa

surusilmin, kyynel poskellaan illan tummuessa.

 

Surusta kuinka nyt nousta voi, kullata muistot kalliit?

Ajan virrassa toiset kun ilakoi, juoksee kuin metsäkauriit.

Hän pää painuksissa kulkee nyt, askel on lyhyt ja raskas.

Surun silmistään pyyhkii pois, kun huomaa: perhe on vastass’.

 

Aika kuluu. Synkkyys haalistuu, tulee pituutta askeliinsa.

Ajan pyörteeseen hänkin ajautui, sai kultareunuksen muistoihinsa.

Vielä joella kulkee ja hymyilee, muistot nuo ei haalistu koskaan.

Nyt haikeana istuu ja hyräilee muistoksi ystävän rakkaan.

 

 

 

torstai 20. tammikuuta 2022

HARMAA AJATUS

Harmaa ajatus, niin väritön,

paikoillaan kuin vetämätön kello.

Pääkoppa kuin aavikko.

Tuuli vain ulvoo, vähän hiekkaa nostattaa.

Kaktus jossain seisoo piikkeineen,

niin myös mieli, pitkät piikit sen.

Olisipa jossain lähde, tai virtaava vesi.

Veden virta mielenkin virtaamaan saisi.

Se ajatukseen värin toisi.

SYYSYÖ

Yö syksyn, musta kuin korppi.

Lento sen kuin ajatus hiljainen.

Kuka kuulisi sen, ajatuksen yksinäisen?

Jos se siipiään löisi, ehkä kuulisikin.

Saisi tietää, että on olemassa.

 

KATVEESTA KOIVUN

Katveesta koivun taivahalla nään muuton lintujen.

Pienet, suuret siivet saapuu, tunnenko matkan väsymyksen?

Uurastuksen jälkeen jaksaa silti pesän rakentaa,

kumppaninsa kanssa alkaa pesuetta perustaa.

 

Kurkiaura, varpusparvi, pääskysetkin saapuvat.

Koivuun, johon nojaan selän, lehdetkin jo kasvavat.

Rakkaus rintaani mun syttyy, muistan hetket kalleimmat.

Rakkaani kun syliin suljen, huolet, surut haihtuvat.

 

 

KORPIN SIIVET

Korpin siivet mustat nuo lentävät mun luo.

Ne halkoo ilmaa hiljalleen ja pysähtyvät viereen.

Terävillä silmilään se katsoo mua hämillään.

Miksi olet surullinen? Tietäisinpä sen.

 

Korpille nyt tarinaa alan kertomaan,

syvät arvet lapsuuden auki puhuen.

Korpin pää on kallellaan, silmää hieman karvastaa.

Siivet sulle antaisin, jos vain pystyisin.

 

Kiitos, että kuuntelet ja mua rohkaiset.

Siivet mulle kasvaa vaan sulka kerrallaan.

Rakkautesi pyyteetön, luontosi sun kesytön

mulle voiman lähteet nuo rauhan sisään tuo.

SOTA POHJOLASSA

On kultamme tuolla jossain, on raskas ristimme tää. On ase vain kainalossain, on poikani perheen pää. Hän kolmentoista on vasta, mut pellot on kuokkinut. Monta ikävuotensa lasta hautahan kantanut. Sota pohjolan tantereilla, tykit pauhaa, ja haitar soi. Sen soittoa kuunnellessa joskus hymynkin nähdä voi. Sota pohjolan tantereella repii, raastaa, ja runtelee. Mut myös vihollisenkin kauhun, kuulee jos vain kuuntelee.


Oli hyvä meil kotonamme, vaikka leipä ei leviä lie. Nyt hautaamme rakkahaamme, koht on loppuun käyty tie. Mikä toivomme yllä pitää? Kuinka uskomme huomiseen? Rauhan ajatus vieläkö itää? Murheet hukkuuko juomiseen? Sota pohjolan tantereilla, tykit pauhaa, ja haitar soi. Sen soittoa kuunnellessa joskus hymynkin nähdä voi. Sota pohjolan tantereella repii, raastaa, ja runtelee. Mut myös vihollisenkin kauhun, kuulee jos vain kuuntelee.


Rauhan lippu liehumaan nousee, kourassa upseerin. Se sydämmest mua kouraisee, lasken jalalle kiväärin. Pauke, jyske kerrasta loppuu, luonto hetkeä säestää. Mielen synkkyys sotaankin tottuu, onko totta hetki tää? Sota pohjolan tantereilla, tykit pauhaa, ja haitar soi. Sen soittoa kuunnellessa joskus hymynkin nähdä voi. Sota pohjolan tantereella repii, raastaa, ja runtelee. Mut myös vihollisenkin kauhun, kuulee jos vain kuuntelee.

perjantai 14. tammikuuta 2022

SYYSTALVI

Lehdet puusta putoilee, keinuen maahan leijailee.

Värejä ilmaan ne maalailee, maton värikkään maahan tekee.

Harmaaksi jäi nyt lehtipuu, se iltain hämärtyes tummentuu.

Kuka valoa toisi pimeään, iloa kylmään ja ikävään?

 

Lumihiutaleet tuulessa piiskaavat. Ne kulkijan kasvoja hakkaavat.

Kinoksen polulle kasailee ikihongan jylhän eteen.

Harmaus syksyn unohtuu, lumi kun maisemaan kinostuu.

Lumi valoa tuo taas pimeään, valoa sydämeen, elämään

ENSILUMI

Ensi hiutaleet nurmelle kerrostuu,

läpikuultava harso niist’ muodostuu.

Pian jälki tiaisen siihen jää,

se vanhaa mieltä lämmittää.

Jääkö maahan tuo lumi nyt,

johon vanhus on jo mieltynyt?

 

Lumi sulaa, nurmi taas paljastuu,

tiaisen jälki haalistuu.

Kyynel vanhuksen silmäkulmaan jää,

pian ulkona alkaa jo hämärtää.

Vanhus itsensä sänkyyn peittelee,

vielä ensilunta hän muistelee.

 

SALON ASUTTAJA

Tuuli kantaa kaikua hongan pakkasen paukuttaman,

se kumahtaa nuotiolle, järven yli tunturin juurelle.

Korppi päästää peltisen äänen nokastaan,

toinen lentää sitä vastaan, tervehtii salon asuttajaa.

Teeri jossain pulputtaa, suhauttelee, nuotio hiljaa rätisee.

Honka silhuettinsa maalaa maisemaan,

kelon sinertävän kauniin, kultaisen sydämen,

kuukkeli oksalla sen.

 

VANHA KELOPUU

Vakaa, vanha kelopuu seisoo pihallani.

Juurella sen rauhoittuu sydän rinnassani.

Juuret syvällä sen on, ei myrskyt sitä kaada.

Sen kylkeen selän nojaten yhteyden voi saada.

Pinta sen harmaa on, täynnä arpia.

Elämää se nähnyt on, jopa sotia.

Viisautta jakaa voi sitä tahtovalle.

Sen viisauden jakaa voit sinä maailmalle

torstai 13. tammikuuta 2022

SINITAIVAAN ALLA

Alle sinitaivaan voimas hiipuivat.

Ruskaan kauneimpaan jalkas taipuivat.

Vielä eilen hymyn kasvoillas nähdä sain.

Kyynelsilmin tänään kedon kukkia mä hain.

 

MEREN RANNALLA

Meren rannassa seison, seison ja katson kuinka aurinko aalloista peilaa. Meren rannassa seison, seison ja mietin miten kaarnalaiva seilaa. Rannalla meren ihmettelen kuinka pieni ihminen onkaan. Maailman myrskyissä, ulapan tyrskyissä pisteenä ihminen soutaa.

LOTTANA RINTAMALLA

 Raajattomat miehet nuo paarit kylmään telttaan tuo. Huutavat he tuskissaan, anelevat kuolemaa! Ei siihen totu ei! 


Morfiinia! Morfiinia! Sisar hento valkoinen! 


Vieläkin käy kipeää, kun miettii potilaita. Yksi päivä sotilas, ja toinen potilas. Sisar hento valkoinen on verest punainen.


Auttakaa! Auttakaa! En näe silmilläni!


Näin päiväkirjaan kirjoitti tuo sisar hento valkoinen. Pommikone sivut sen vei tuuleen huuhtoen. 


Vain kuu nyt kuulee kuiskauksen, ja syvän henkäyksen.

JÄLKESI HIEKALLA

S un jälkes’ rannalla eiliset on aallot huuhtoneet. Niit en näe koskaan enää, on jalkas pysähtyneet. Kohta arkkuasi kannetaan, poikki hiljai...