KAIPUUN KAIKU

Suru tietä ulos etsii, sydämess’ se asustaa.

Tuskan tune rinnassani elämästä muistuttaa.

Elänyt en vielä ole, harso sydämess’ mun on.

Jokin löytämättä vielä, kaipuun kaiku loputon.

 

Reikä sydämess’ on mulla, tuskalla mä täytän sen.

Tuttuun kun mä törmään tiellä, tervehdin ja hymyilen.

Missään kotona en ole, ei mieli missään rauhaa saa.

Tuonelassa valot välkkyy. Minuako kutsutaan?

 

Kutsu käyköön Tuonelasta, rautaportti kaikukoon.

Löydän vielä tarkoituksen. Elämälle auki oon.

Aika ajoin välähdyksen valosta mä nähdä saan.

Vielä joskus taivaansäteen viimehetkiin soudetaan.

 

Valonsäde varjoon paistaa kerran vielä pidempään.

Rautaportin vartijalla harmistuneen ilmeen nään:

”Perkele, se valon löysi! Tottunut ei pimeään.”

Kyynel poskipäiltä tippuu. Jäänyt en mä ikävään.

 

Reikä jos on sydämessäs, etsi sieluu korjaavaa.

Rautaporttii, perkeleitä älä vaali, hoivaa vaan.

Katso kotkaa taivaankanness’, ota käyttöön siivet sen.

Lennä yli maiden, meren, kuule kutsu enkelten.