Heinikkoisen pellon poikki juoksi poika joen rantaan.
Tuli perässä koira. Jäi molempien
jäljet rannan pehmeään santaan.
Poika tiesi: on saanut ystävän, joka
ei koskaan käännä selkää.
Sellaisen ystävän menettämistä
jokainen joskus pelkää.
Oli kesä. Poika ja koira uivat joella
jokainen päivä.
Satoi tai paistoi, joen virtaa
ihailemaan jäivät.
He istuivat rannalla, koira pojan
kyljessä, häntä vain heilui.
Katsoivat, kuinka kauniina
joutsenpari joessa kellui.
Tuon kesän hetket kultaiset tulee
poika muistamaan aina.
Menetettyä koiraa suree nyt ja
huomaa: aika on laina.
Hän yksin joella istuu, katsoo
pyörrettä kiven kupeessa
surusilmin, kyynel poskellaan illan
tummuessa.
Surusta kuinka nyt nousta voi,
kullata muistot kalliit?
Ajan virrassa toiset kun ilakoi, juoksee
kuin metsäkauriit.
Hän pää painuksissa kulkee nyt, askel
on lyhyt ja raskas.
Surun silmistään pyyhkii pois, kun
huomaa: perhe on vastass’.
Aika kuluu. Synkkyys haalistuu, tulee
pituutta askeliinsa.
Ajan pyörteeseen hänkin ajautui, sai
kultareunuksen muistoihinsa.
Vielä joella kulkee ja hymyilee,
muistot nuo ei haalistu koskaan.
Nyt haikeana istuu ja hyräilee
muistoksi ystävän rakkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti